Työttömille lisää keppiä?
Työttömyyden hoito on viime vuosina ollut surkuhupaisaa seurattavaa. Sipilän hallituksen aktiivimalli on onneksi älytty kuopata, mutta onko tilalle tuotu oikeasti rakentava malli, jää nähtäväksi.
Siinä ei ainakaan ole tolkkua, että hyvin koulutetut ihmiset laitetaan tuhlaamaan kaikkien osapuolten aikaa tarpeettomilla työnhakukursseilla, sillä harvemmin työpaikan saaminen lienee kiinni kyvystä markkinoida itseään ja tehdä vetävä hakemus. Ainakaan näin ei pitäisi kaiken järjen mukaan olla.
Työttömyyttä ei hoideta valmiiden kaavojen ja jäykkien toimintamallien mukaan, kuten ei muitakaan taustaltaan ja elämäntilanteeltaan erilaisten ihmisten kohtaamia ongelmia. Koulutus ei nykyään sinänsä takaa mitään eikä ole patenttiratkaisu työttömyyteenkään.
Ovatko työttömät sitten laiskoja? Eivät välttämättä, mutta jos työttömyyteen liittyy turhautumisen aiheuttamaa masennusta, se vie voimavaroja niin, että yksilö ei jaksa taistella byrokratiaa vastaan ja selvittää, milloin työtä kannattaa ottaa vastaan ja milloin ei.
Varmaa on ainakin, että työnteon pitäisi aina olla kannattavampaa kuin kotona makaaminen. Jokainen lienee kuitenkin kuullut kannustinloukuista, joiden takia työnteosta saatetaan jopa rangaista.
Lähihoitajaksi tai yrittäjäksi, juu
Työttömyyden ratkaisuksi ei kelpaa sekään, että työttömiksi jääneitä kehotetaan sankoin joukoin hakeutumaan lähihoitajaopintoihin. Haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten kanssa työskentely vaatii nimittäin paitsi alalle sopeutuvuutta myös motivaatiota. Itse en ainakaan haluaisi joutua alalle sopimattoman ja epämotivoituneen, viranomaisten alalle pakottaman henkilön hoitamaksi.
Työttömyyttä ei ratkaista yrittäjyysvalmennuksella ja -propagandalla, sillä kaikki eivät sovi yrittäjiksi eikä yrittäjyys takaa toimeentuloa. Suurin osa yrittäjistä tulee nippanappa palkallaan toimeen, tai ei tule. Yrittäjyyden hehkuttaminen on käsittääkseni lähinnä keino kaunistaa tilastoja ja sysätä vastuuta yksilöille itselleen. (Ks. esim. Siltala 2007.) Jokainen ei kuitenkaan ole oman onnensa seppä, sillä kukaan ei yksin päätä omasta elämästään. (Katso blogitekstini Jokainen voi menestyä – vai voiko?)
Eikö työnantajille kelpaa mikään?
Työvoimasta on monilla aloilla pulaa, mutta silti monet kielitaitoiset, hyvin koulutetut ja osaavat ihmiset eivät pääse edes työhaastatteluun. Työpaikkailmoituksissa vaaditaan yleensä niin ja niin monen vuoden työkokemusta juuri tietyistä tehtävistä, mutta eihän hakija voi saada kokemusta, jos hänelle ei koskaan anneta mahdollisuutta.
Sen sijaan elämänkokemusta työnantajat eivät arvosta, sillä ”vanhoja” työntekijöitä ei arvosteta, vaan heidät laitetaan samalle viivalle vasta-alkajien kanssa kuuntelemaan kehittämiskonsulttien höpinöitä, ja kriittiset puheenvuorot halutaan vaientaa. (Katso blogitekstini Kuka pelkää ikää?)
Koulutukseen suhtaudutaan työelämässä kaksinaamaisesti: yhtäältä sitä ihannoidaan, toisaalta siihen suhtaudutaan pilkallisesti. Esimerkiksi tohtorin tutkinto haittaa työllistymistä Suomessa, toisin kuin ulkomailla. Ilmeisesti täkäläiset työnantajat olettavat stereotyyppisesti, että tohtori on norsunluutornissa luuraava friikki, joka on täysin vieraantunut todellisuudesta eikä osaa itse edes sitoa kengännauhojaan.
Oman kokemukseni perusteella neljä maisterin tutkintoa on työnhaussa pikemminkin rasite kuin etu.
Ammatillisen koulutuksen lisääminen ei ole ratkaisu, mikäli se on säästösyistä järjestetty huonosti, kuten usein vaikuttaa olevan, ks. esim. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000008235390.html
Eräs ystäväni on lopen uupunut erityisopettajan työssään ja yrittänyt hakea kaikenlaisia muita töitä, myös kesätöitä ja vähän koulutusta vaativia töitä. Työpaikkailmoituksissa lukee ”emme edellytä koulutusta, asenne ratkaisee”, mutta silti hän ei ole edes päässyt haastatteluun.
Onko yhteiskunnan edun mukaista, että tuokin ihminen on jatkuvasti sairauslomalla, kunnes ehkä päätyy työkyvyttömyyseläkkeelle – samaan aikaan kun moni työ edelleen odottaa tekijäänsä?
Rakentava ehdotus
Oppivelvollisuuden laajentaminen toiselle asteelle oli mielestäni väärä ratkaisu, sillä kaikilla ei ole motivaatiota eikä edellytyksiä jatkaa koulumuotoista opiskelua. Asiaa ei tietenkään edistä koulutuksen järjestäjien mahdollinen resurssien puute.
Työvoiman ja työpaikkojen kohtaanto-ongelman ratkaisemiseksi kannattaisi tarkastella tilannetta maissa, joiden yhteiskunnalliset olot ovat Suomen kanssa vertailukelpoisia. Esimerkiksi Saksassa käytetään oppisopimuskoulutusta huomattavasti systemaattisemmin kuin Suomessa, eikä siellä ole laajamittaista nuorisotyöttömyyttä.
Työnantajien pitäisi antaa mahdollisuus niille, jotka haluavat vaihtaa alaa. Työsopimus voisi sisältää jonkinlaisen räätälöidyn perehdyttämis- ja koulutusjakson alemmalla palkalla, siis eräänlaisen aikuisen oppisopimuksen.
Lukuvinkkejä
Ehrenreich, Barbara (2006). Petetty keskiluokka. (Bait and Switch. The [Futile] Pursuit of the American Dream). Suom. Natasha Vilokkinen. Vastapaino.
Siltala, Juha (2017). Keskiluokan nousu, lasku ja pelot. Otava.
Siltala, Juha (2007). Työelämän huonontumisen lyhyt historia – mukana uudet huononnukset. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. 2. uudistettu laitos. Otava.
