Työpaikkakiusaaminen? Me too!

Lapsena naapurustossa asuvat kaverini tulivat usein hakemaan minua ulos. Kerran heillä oli minulle yllätys. Piti istua risukasan päälle ja nojautua eteenpäin silmät kiinni. Takanani supistiin ja tirskuttiin. Yhtäkkiä housujeni vyötäröstä kaadettiin kylmää kuravettä sisään. Samanlainen tunne minulle tuli aikuisena, kun tajusin ensimmäistä kertaa, että minua kiusattiin työpaikalla. Kylmä kuravesi meni luihin ja ytimiin ja vihlaisi sydämessä asti.

Työpaikkakiusaaminen? Me too!

Tunsin häpeää ja epäuskoa. Ennen kaikkea tuli epätodellinen olo: Miten on mahdollista, että aikuiset korkeasti koulutetut ihmiset tekevät tuollaista? Tapahtuuko tämä oikeasti, vai kuvittelenko vain?

Oma vika?

Henkinen kiusaaminen on hyvin salakavalaa ja jää usein pimentoon. Uhri tuntee olevansa yksin ja alkaa epäillä omaa mielenterveyttään. Kun hänen luottamuksensa on petetty, hänestä tulee epäluuloinen ja turvaton.

Pelon aiheuttama ylimääräinen stressi alkaa haitata työsuoritusta: muisti pätkii, yöunet kärsivät, ja elimistö on jatkuvassa hälytystilassa. Jos työntekijä käyttäytyy muiden mielestä oudosti, he alkavat karttaa uhria – eihän noin omituisen ja vainoharhaisen tyypin kanssa haluta olla missään tekemisissä. 

Kiusaaja legitimoi aina käytöksensä sillä, että uhri on sen ansainnut, tai selittelee, ettei tarkoittanut mitään tai että se oli huumoria. Näinhän seksuaalinen ahdistelijakin toimii.

 

Hylkiöidentiteetti

Pian omaa mielenterveyttään ei tarvitse enää epäillä, vaan kiusattu sairastuu masennukseen. Ihminen on laumaeläin, joka tarvitsee toisten hyväksyntää. Jatkuva hylätyksi tuleminen nakertaa itsetuntoa ja saa epäilemään omaa oikeutta olla olemassa. 

Kai minä olen muita huonompi, kun minua kohdellaan näin? Jos kerron esimiehelle, olen tietysti kantelupukki ja raukkis, joka ei osaa puolustaa itseään, tai nirppanokka, joka ei siedä mitään?

 

Narsisti johtaa pelolla

Entäpä jos kiusaaja onkin lähiesimies tai ylempi johtaja? Olen työskennellyt organisaatiossa, jota johdettiin pelolla.

Johtaja piti kahden tunnin ”kokouksissa” pitkiä monologeja, ja lopuksi oli viisi minuuttia aikaa esittää kysymyksiä tai ”keskustella”. Yleensä kukaan ei uskaltanut puhua mitään. Ironista kyllä, narsistisen despoottijohtajan yleisimmin käyttämiä sanoja olivat avoimuus ja ihan avoimesti.

Käytävillä kuiskuteltiin senkin edestä. Uudet työntekijät huomasivat usein epäkohdat ja yrittivät nostaa niitä esiin. Sen seurauksena johtajan suosikit alkoivat kiusata heitä, ja lopputuloksena oli aina sairausloma ja ulos savustaminen. 

Minutkin yritettiin savustaa ulos puoli vuotta ennen määräaikaisen sopimuksen päättymistä, mutta koska minua kiinnostaa yleinen etu ja oikeudenmukaisuus enemmän kuin oma maineeni ja mukavuuteni, otin yhteyttä luottamusmieheen ja aloin muutenkin selvitellä asioita. Sain jatkaa, mutta lupaavasti alkanut urani kyseisessä organisaatiossa tyssäsi siihen. 

 

En ole olemassa?

Toinen työpaikkakiusaamiskokemukseni on pahempi, koska se kesti monta vuotta. Ensin en edes itse tajunnut, että minua kiusataan, mutta lukuvuoden talossa ollut sijainen sanoi minulle eräässä illanvietossa, että hänestä on törkeää, miten minua kohdellaan – enkö tosiaan itse ole huomannut sitä?

Opettajien kokouksissa monet kuiskuttelivat keskenään ja puuhailivat muuta. He eivät olleet perehtyneet asioihin etukäteen eivätkä seuranneet agendaa. Monet keskeyttivät puhujan ja huutelivat mitä sattuu pyytämättä puheenvuoroa. Niinpä kokouksissa oli paljon tyhjäkäyntiä ja liikaa pituutta. (Esimiehen olisi tietysti kuulunut puuttua tähän.) Kun otin asian esiin, minua katsottiin kieroon. 

Aina kun pyysin puheenvuoron ja sanoin jotain, seurasi jäätävä hiljaisuus. Kukaan ei noteerannut minua millään tavalla. Mutta hetken kuluttua joku muu esitti ihan saman asian kuin minä ja saikin vastakaikua ja kehuja.

Jos lähetin asiallisen sähköpostiviestin kaikille kollegoilleni, sain korkeintaan yhden henkilökohtaisen vastauksen, mutta mitään keskustelua ei syntynyt. Muut sen sijaan lähettelivät jatkuvasti täysin turhia viestejä koko kollegioille, ja niihin vastattiin useimmiten kaikille, vaikka asia olisi koskenut vain paria henkilöä. 

 

Erilaisuus – syy kiusata?

Minulla on autistisia piirteitä, ja siksi olen enemmän asia- kuin ihmiskeskeinen. Mielestäni työpaikalla ei olla viihtymässä ja luomassa kaverisuhteita vaan tekemässä töitä. Työssä ei tarvitse olla hauskaa ja ihanaa, mutta siellä pitää olla järkeä ja mielekkyyttä. Kaikkien ei tarvitse olla kavereita, mutta asiallisesti pitää käyttäytyä ja homma hoitaa. Onko tämä liikaa vaadittu?

Järkyttävintä työpaikkakiusaamisessa on, että sitä esiintyy eniten seurakunnissa, opetusalalla ja hoitoalalla – siis aloilla, joilla lähimmäisenrakkauden, sivistyksen ja toisista huolehtimisen eetoksen pitäisi kukoistaa. Työpaikoilla kyllä julistetaan, että erilaisuus on rikkaus ja että meillä on nollatoleranssi syrjinnälle, mutta syrjiviä käytäntöjä ilmenee jo rekrytoinnissa. 

Sitten ihmetellään, että joillakin aloilla on kova työvoimapula tai että sairaseläkkeet mielenterveyssyistä lisääntyvät.

 

Lukuvinkkejä 

Babiak, Paul & Hare, Robert D. (2007). Käärmeet liituraidassa. 

Polo, Sirpa (2011). Narsisti esimiehenä. Minerva.

Työterveyslaitos: Työpaikkakiusaaminen

Organisaation tiedot

Eva Sundgren

Eva Sundgren työskenteli (liian) pitkään ruotsinkielisen lukion suomen kielen opettajana, koki useita työuupumusjaksoja ja masennusta, kunnes pääsi terveysperusteisen uudelleensijoittumisen kautta uuteen, erittäin innostavaan työhön Helsingin kaupungilla. Määräaikaisuuden lähestyessä loppuaan hänelle räätälöitiin vakituinen vakanssi.

Yhteystiedot