Tältä se tuntuu
Sydän hakkaa, kädet tärisevät, en saa unta, öisin hikoilen ja palelen, ihoa kihelmöi ja kutiaa, levottomat jalat vaivaavat, selkä on kipeä, niska on kipeä, kädet puutuvat. Näen painajaisia, jossa minua syytetään jostain ja hätyytellään paikasta toiseen enkä saa ikinä olla rauhassa.
Töissä on koko ajan kiire, mitään en ehdi enkä jaksa tehdä kunnolla. Lähimuisti pätkii, kaikki asiat pitää tarkistaa moneen kertaan. En muista kollegoideni enkä oppilaideni nimiä, en tunnista kasvoja. En muista käyttäjätunnuksia enkä salasanoja, en muista mitä olin äsken tekemässä tai mitä minun olikaan tarkoitus tehdä. Tavarat unohtuvat ties minne, mikään ei pysy kädessä.
Kamelin selkä katkesi
Joka lukuvuosi se hyökkää päälle jossain vaiheessa, vuosi vuodelta aikaisemmin. Tänä lukuvuonna se nosti päätään jo syyskuun alkupuolella.
Monena päivänä olen luokkahuoneessa joutunut paniikin ja ahdistuksen valtaan ja ollut vähällä rynnätä rehtorin luo sanomaan itseni irti. Vaan millä sitten eläisin? Olen myös pelännyt, että pimahdan jonain päivänä luokkahuoneessa ja rupean kiroilemaan ja raivoamaan, jolloin minulle tietysti voidaan antaa kenkää. Tämäkin olisi huono vaihtoehto toimeentulon kannalta.
Kun voimat alkoivat loppua, kirjoitin epätoivoisena useiden sivujen mittaisen kirjeen työterveyshuoltoomme. Vuosikausia yhteydenottoni ovat johtaneet vain lyhytaikaisiin sairauslomiin ja ongelmieni vähättelyyn, joten en odottanut mitään. Yllätyin kuitenkin myönteisesti siitä, että vihdoin minuun suhtaudutaan vakavasti ja minua halutaan auttaa.
Syytä onkin, sillä uskon, että edessäni on sairauslomakierre ja työkyvyttömyyseläke, ellen saa emotionaalisesti ja eettisesti vähemmän kuormittavaa työtä.
Onnettomat työolot
Kouluarkea ja opettajien työoloja koskevaa keskustelua leimaa tietämättömyys ja vanhentuneet käsitykset. Yleinen luulo on, että opettajilla on lyhyet työajat, paljon vapaa-aikaa ja lähes rajattomasti valtaa. Tosiasia on, että monelle meistä viikonloput ja lomat eivät riitä työstä palautumiseen. On ilmeistä, että työoloissa on silloin puutteita.
Monissa kouluissa ei ole rauhallisia työtiloja vaan ainoastaan kaoottista avokonttorimeininkiä. Opettajien työhuoneessa porukkaa ravaa edestakaisin ja kovaääninen puhe raikuu seinän takana. Työpaikan ergonomia on huonoa pilaa: käytävät ovat kaikuvat ja meluisat, koska siellä istuvat teinit mekastavat ja ruokalassa voi olla esikoululaisia tai alakoululaisia. Ilma on tukehduttavan tunkkainen, mutta jos ikkunan avaa, sieltä tulee viereisen rakennustyömaan, liikenteen tai ulkoilevien tenavalaumojen aiheuttamaa meteliä. Tai sitten oppilaat valittavat, että on kylmä. Minulla on adhd ja olen äänille yliherkkä. En pysty keskittymään melussa, ja melu tekee minut hyvin väsyneeksi. Niinpä en jaksa vapaa-ajalla puhua puhelimessa enkä viettää aikaani isoissa seurueissa.
Usein opettajien pöydät ja tuolit ovat mitä sattuu, väärällä korkeudella toisiinsa ja käyttäjiinsä nähden. Meille ei riitä näyttöpäätteitä eikä muita ergonomisia toimistovälineitä, vaan saamme kyyristellä kannettavan tietokoneen äärellä. Minulla on usein niskan, selän tai käsivarren alueella kivulias hermopinne, joka säteilee kipua kämmeneen ja tekee sormet tunnottomiksi.
Kaoottista viestintää
Suomalaisen työelämän ahdistava ja stressaava enemmän tai vähemmän virallinen käytäntö on, että työntekijän odotetaan lataavan henkilökohtaiseen puhelimeensa työpakan kaikki viestisovellukset ja päivystävän niissä iltaisin ja viikonloppuisin. Meidän kuuluu epävirallisesti jopa somessa edustaa ammattiamme ja työnantajaamme ja siksi tietysti tarkasti varoa sanojamme. Itse olen Facebookissa salanimellä, jotta saan olla siellä rauhassa oma itseni.
Jotkut kollegat viestivät virkaintoisesti, kun taas toiset haluavat suojella yksityisyyttään ja rauhoittaa vapaa-aikansa. Mielestäni tämän ei pitäisi olla jokaisen itsensä päätettävissä, sillä ristiriitaisista käytänteistä ja piilonormeista aiheutuu eettistä stressiä, kenties riittämättömyyden ja syyllisyyden tunnettakin, jakoa kahden kerroksen väkeen.
Nuorten heikentynyt luku- ja kirjoitustaito sekä pitkäjänteisyyden puute näkyvät myös viesteissä opettajille. Jotkin viestit ovat suorastaan käsittämättömiä, en ymmärrä niiden tarkoitusta. Opettajalle saatetaan kirjoittaa töykeästi ja käskevästi, ja hänen odotetaan vastaavan heti.
Jotkut vanhemmat uskovat lastensa väritettyjä versioita tapahtumista ja lähettelevät opettajille enemmän tai vähemmän aggressiivisia viestejä, joissa vaativat milloin mitäkin erityisjärjestelyä. Opettajan antaman arvosanan ”tiedetään” olevan liian huono, mutta mitään konkreettista perustelua ei osata esittää. Toki kokenut ammattilainen osaa perustella toimintansa, mutta on ahdistavaa ja alentavaa joutua jatkuvasti kyseenalaistetuksi epärakentavalla tavalla. Se myös vie aikaa muulta työltä, jota kyllä riittää.
Oikeuksia, ei velvollisuuksia
Toisinaan syntyy vaikutelma, että oppilailla on vain oikeuksia eikä velvollisuuksia. Jotkut ovat laiskoja kitisijöitä, jotka eivät osaa mitään eivätkä ota vastuuta mistään. Mikään muu ei kiinnosta kuin TikTok-videot, kavereiden kanssa viestittely ja videopelit. Oppivelvollisuuden laajentaminen tietysti pahensi tätä valitettavaa seikkaa, sillä eihän kannettu vesi kaivossa pysy.
Jotkut oppilaat ovat olevinaan asiakkaita, joita opettajien on palveltava. Jos he saavat hylätyn arvosanan, se on tietysti opettajan vika. Yleisesti tunnettu fakta on kuitenkin, että oppiminen edellyttää motivaatiota eli halua oppia sekä vaivannäköä. Kenellekään ei voi väkisin opettaa mitään.
Taistelua tuulimyllyjä vastaan
Poliitikot eivät ymmärrä koulumaailmasta enempää kuin sika timanteista. Peruskoululaiset ja lukiolaiset ovat teini-ikäisiä eivätkä aikuisia. On turha kuvitella, että he olisivat itseohjautuvia ja määrätietoisia aktiivisia oppijoita. Suuri osa ei ole, mutta ei se ole heidän vikansa. Digitalisaatiosta on tullut itsetarkoitus, vaikka siihen liittyy se vakava ongelma, että monet oppilaat käyttävät sitä väärin. Opettajan on siis koko ajan kyylättävä ja mäkätettävä, että teinit opiskelisivat eivätkä roikkuisi viihdepalveluissa.
Opetussuunnitelmia muutetaan muutaman vuoden välein tavalla, joka perustuu kilpailukykyideologiaan, toiveajatteluun ja konsulttijargoniin. Substanssiosaaminen vähenee ja epämääräisen minäteknologialöpinän osuus kasvaa. Opettajan työstä on tullut byrokraattista ja ulkoa ohjattua, ammatillinen autonomia on muisto vain.
Kun tähän kaikkeen lisätään koronapandemia, siihen liittyvä tempoileva ohjeistus, vaatimus toteuttaa yhtä aikaa etä- ja lähiopetusta lyhyellä varoitusajalla sekä reistaileva tekniikka, tuntee taistelevansa tuulimyllyjä vastaan.
Kiitos ja anteeksi.
Lukuvinkkejä
Aikuiskasvatustieteen gradustani kannattaa lukea ainakin luvut 1–3.
Emeritusprofessori Kari Uusikylän blogi
