Johdanto

Ollessani 15-vuotias tutustuin itseäni kolmisen vuotta vanhemman ystäväni kautta Tanjaan, joka oli puoliksi romani ja 25-vuotias. Hänen kanssaan alaikäinen hunsvottikin pääsi kapakkaan, ja olihan muutenkin coolia tuntea tällaisia omasta porvarillisesta taustasta rankasti poikkeavia tyyppejä. Tanjan mies oli vankilassa, ensimmäinen lapsi oli otettu huostaan ja annettu isovanhemmille, ja toinen lapsi oli kohdussa. Pitkälle edennyt raskaus ei estänyt Tanjaa juomasta sekä polttamasta tupakkaa ja hasista joka päivä. Työssä hän ei käynyt, ja yhteiskunnan tuet riittivät vain välttämättömään, kuten päihteisiin, mutta eivät esimerkiksi vessapaperiin. Kun ajelimme Tanjan Ladalla kaupungilla, hän usein moikkaili iloisesti hymyillen romaniasuisia naisia ja kommentoi: ”Toi on mun serkku.” 

Minulle Tanjan elämäntapa oli jotain uutta ja ihmeteltävää, ei kuitenkaan ihailtavaa. Ehkä kiinnostukseni sosiologiaan alkoi itää jo teini-iässä, jolloin näin ja koin monenlaisia ihmeellisiä asioita, koska kapinoin vanhempieni arvoja vastaan ja etsin itseäni joskus vähemmän rakentavilla tavoilla. Olen aina pitänyt itseäni ennakkoluulottomana ihmisenä, mutta liian usein olen silti häpeissäni joutunut kohtaamaan omat ennakkoluuloni.

Koska kuulun itse kahteen eri vähemmistöön (suomenruotsalaiset ja ortodoksit) ja elämänpolkuni poikkeaa huomattavasti oletusarvoisesta, olen aina ollut kiinnostunut vähemmistöistä ja niihin kuuluvien ihmisten kohtaamista ongelmista. En ole itsekään niiltä säästynyt, sillä jokainen suomenruotsalainen kohdannee vähintään kerran elämässään pappa betalar & bättre folk -kliseen ja syytöksen siitä, että olisi henkilökohtaisesti vastuussa pakkoruotsiksi kutsutusta epäreilusta vitsauksesta. Tämä olisi ihan oman esseensä aihe, joka jääköön toiseen kertaan tai pelkäksi ajatukseksi. 

Sosiologinen kysymys kuuluu, onko Tanja vain valinnut itse oman elämäntapansa vai onko hän olosuhteiden uhri. Miksi romanit ovat vähemmän koulutettuja kuin pääväestö? Miksi he ovat useammin työttömiä ja vankilassa kuin pääväestö (esim. Lounela 2001, 18–19)? Toisaalta: miten he ovat onnistuneet säilyttämään omaleimaisen kulttuurinsa huolimatta vuosisatoja jatkuneesta institutionaalisesta sorrosta ja edelleen jatkuvasta epävirallisesta sorrosta? On tärkeää ottaa huomioon, että romaniväestö ei ole yhtenäinen ryhmä, vaan sen sisällä esiintyy sosio-ekonomista eriytymistä kuten muissakin ryhmissä (Syrjä & Valtakari 2008, 12).

Vuosisatoja vainoamista

Romanien tiedetään tulleen Suomeen 1500-luvulla ja Eurooppaan hieman aikaisemmin. Heidän järjestelmällinen vainoamisensa alkoi jo 1500-luvulla. Heitä otettiin orjiksi, yritettiin sulauttaa valtaväestöön ja jopa tapettiin. Joissakin maissa romanit ovat olleet lainsuojattomia, eli heidän huonoa kohteluaan ei ole mitenkään sanktioitu. Monessa maassa romaneille tunnusomainen kiertolaiselämä haluttiin kitkeä, ja esimerkiksi 1800-luvun Suomessa romaneja passitettiin irtolaislain nojalla pakkotyölaitoksiin. (Ollikainen 1995, 25–26, 137.) Ironista kyllä, valtiovalta itse ylläpiti romanien kiertolaisuutta kriminalisoimalla sen. Romanit olivat hyljeksittyjä muun muassa kiertolaisuutensa takia, mutta koska heitä ei haluttu minnekään, heidän oli pakko jatkaa kiertämistä.

Romanit ja saamelaiset eivät sopineet 1800-luvun kansallisvaltioihanteeseen, joka perustui kuvitelmalle kansan yhtenäisyydestä. Vuosisadanvaihteen muodikkaat rotuopit tieteellistivät stereotypioita ja selittivät niitä perintötekijöillä. (Tervonen 2009, 84.) Natseille aiheutti aluksi päänvaivaa ”arjalaisuus”, olihan romanien alkukoti Pohjois-Intiassa, josta arjalaisen yli-ihmisrodunkin katsotaan periytyvän. Sitten ”mustalaiset” määriteltiinkin sekarotuisiksi, joille rikolliset taipumukset olivat erityisen luontaisia. Romaneja murhattiin keskitysleireillä, ja heille perustettiin jopa omia leirejä, mutta heidän kohtalonsa ei ole koskettanut toisen maailmansodan jälkeen ihmisiä kuten juutalaisten kohtalo. (Ollikainen 1995, 27–29, 89, 128.)

Takavuosina myös kirkot ovat osallistuneet romanien syrjintään, sillä romanien elämäntapaa pidettiin epäsiveellisenä ja etenkin naisten harjoittamaa povaamista epäkristillisenä. Tämä on huomionarvoista sikäli, että romanit ovat edelleen hyvin uskonnollisia verrattuna pääväestöön. Kun muut ovat heitä hyljeksineet, he ovat turvanneet Jumalaan. Ei siis ole ihme, että romanien parissa aktiivista lähetystyötä tehneet vapaat kristilliset suuntaukset, kuten helluntaiseurakunta, ovat saaneet romanien joukossa suurta kannatusta. (Mt., 31–34, 137, 144.)

Itä-Euroopan entisissä sosialistisissa maissa on Euroopan maista eniten romaneja, ja siellä heidän kohtelunsa on ollut ja on edelleen erityisen huonoa. Siksi he ovat viime vuosina hakeutuneet sankoin joukoin ulkomaille, myös Suomeen. Sosialistisissa maissa romaneja pakkoasutettiin kaupunkien slummeihin ja syrjäseuduille. Länsi-Euroopassa romaneilta on vielä 1970-luvulla vaadittu rekisteröitymistä ja heitä on häädetty leirintäalueilta. Tyypillistä on ollut, että heitä ei ole haluttu minnekään. (Ollikainen 1995, 29–31, 96, 99–101, 104.)

Koska väestöä ei Suomessa tilastoida etnisin perustein, romanien tarkkaa määrää ei tiedetä. Todennäköinen arvio Suomen romaniväestön koosta on alle 10 000 henkilöä. Lisäksi Ruotsissa asuu noin 3000 Suomen romania. (Rajala & Blomerus 2015, 8; ks. myös Syrjä & Valtakari 2008, 22–23.)

Rakennemuutoksen uhreja

Maatalousyhteiskunnassa romanit kiertelivät tekemässä sesonkitöitä maatiloilla, myymässä käsitöitä sekä esiintymässä häissä ja muissa juhlissa. Kiertävä elämäntapa loppui Suomessa 1960–70-luvuilla yhteiskunnan rakennemuutoksen seurauksena. Maaseudulla ei enää tarvittu tilapäistä työvoimaa, hevososaajia eikä käsityöläisiä. (esim. Ollikainen 1995, 43, 74.) Romanien leipä ole koskaan ollut kovin leveä, mutta se on riittänyt heille. Valtiovallan suhtautuessa torjuvasti romaneihin heillä oli kuitenkin talonpoikaisväestöön toimivat epäviralliset suhteet, jotka perustuivat keskinäiselle vaihdolle ja hyödylle. Rakennemuutos on iskenyt erityisen pahasti romaniheimoon. (Tervonen 2009, 84, 86.)

Romanien sopeutumisessa on aina auttanut heidän voimakas yhteisöllisyytensä. He eivät ole halunneet olla riippuvaisia valtaväestöstä vaan kehitelleet vaihtelevia tulonlähteitä, kuten käytettyjen tavaroiden ja raaka-aineiden kauppa, hevosiin liittyvä osaaminen, käsityöt ja esiintyvät ammatit. Aikaisemmin oli mahdollista tulla toimeen vähäisellä koulutuksella mutta ei enää. Niinpä ylisukupolvinen varattomuus, työttömyys ja koulutuksen puute on monien romanien ongelma. (Ollikainen 1995, 44–46.) Aikaisemmin asunnottomuus oli romaneilla yleistä, mutta nykyisin kunnan vuokra-asunto on tavallisin asumismuoto. (Lounela 2001, 12–13.)

Romanien avoin syrjintä oli aikaisemmin tämänkin maan tapa. Viime vuosisadalla romanien asemaa on yritetty edistää komitean ja neuvottelukunnan avulla. Aluksi toimintaa johtivat pääväestöön kuuluvat ihmiset. Vasta kun romanit ovat saaneet virallisen vähemmistöryhmän aseman ja päässeet itse mukaan heitä koskevaan päätöksentekoon, edistys on lähtenyt käyntiin. (Lounela 2001, 15–17; Ollikainen 1995, 70–73.) Silti mielipidemittausten mukaan romanit olivat 1990-luvulla vähiten siedetty ihmisryhmä. Heidän oli vaikea saada työtä ja asunto sekä päästä ravintoloihin, ja heidän lapsiaan kiusattiin koulussa muita yleisemmin. (Ollikainen 1995, 34–35.)

Romanien työllistymisen esteitä ovat olleet koulutuksen, työkokemuksen ja ammatillisen osaamisen puute mutta myös syrjintä työhönotossa ja kielteiset asenteet koko ryhmää kohtaan. Myös ammatillisista esikuvista on ollut puutetta romaniyhteisössä. Romanien koulukielteisyys on osittain perustunut siihen, että kouluinstituution tarkoitus oli aikaisemmin romanien sulauttaminen valtaväestöön. Muiden oppilaiden harjoittama kiusaaminen ja opettajien rasistinen käytös voi olla huonon koulumenestyksen taustalla. Vanhempien heikko koulutustaso ja koti, josta puuttuvat kirjalliset ja älylliset virikkeet ovat johtaneet heikkoon kielitaitoon ja huonoon menestykseen lukuaineissa, ja kiertelevään elämään liittyvää puolikielisyyttäkin esiintyy. (Syrjä & Valtakari 2008, 39–40, 49–50.)

Opintojen keskeyttämisen syitä ovat olleet perheen perustaminen tai muut perhesyyt, perheen jatkuva muuttaminen, kiusaaminen ja ulkopuolisuuden tunne. Kannustavilla opettajilla on ollut erittäin suuri merkitys, samoin koulun tarjoamalla muulla tuella ja kannustavilla vanhemmilla. Takavuosina ei ollut mitenkään tavatonta, että opettaja syrji romanioppilasta muun muassa sanomalla, että romania on turha kouluttaa, eihän siitä mitään kumminkaan tule. (Rajala & Blomerus 2015, 19–36.)

Lisäksi ennen ajateltiin romanipiireissä, että suku ja perhe opettavat lapselle elämässä tarvittavat asiat. Romanit eivät identifioi itseään tai toisiaan koulutuksen tai ammatin vaan sukulaisuussuhteiden kautta. Romanit perustavat perheen pääväestöön verrattuna nuorina, ja heillä perhe menee yleensä uran edelle. (Syrjä & Valtakari 2008, 28–29, 44–45, 51.)

Romanit eivät ole omaksuneet kilpailu- ja kulutusyhteiskunnan arvoja, eikä menestys ole heille itseisarvo. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että he olisivat työtä vieroksuvia ja laiskoja. Kun työnhakijaromaneilta kysyttiin (mt., 54–55) kiinnostusta eri ammatteihin, vastaajat mainitsivat usein kädentaitoihin liittyvät ja ihmisläheiset ammatit, kuten palvelu- ja hoivatyöt. 

Syrjän ja Valtakarin (2008) kyselyyn vastanneiden romanien mukaan heihin kohdistuvat ennakkoluulot ovat ensisijainen työllistymisen este (mt., 65, 69–73). Työnantajien asenteita koskevissa tutkimuksissa on ilmennyt, että asenteet heikosti työllistyviä ryhmiä, kuten vammaisia, romaneja ja maahanmuuttajia kohtaan, ovat usein kielteisiä. Syrjän ja Valtakarin mukaan romaneihin suhtautuivat myönteisimmin työnantajat, joilla oli heistä kokemuksia. Huonot kokemukset yksittäisistä romaneista yleistetään helposti koko ryhmää koskeviksi. (Mt., 70–75, 82, 112–113.) Motivoituneet romaniopiskelijat ovat jopa joutuneet keskeyttämään ammatilliset opintonsa, koska eivät ole sitkeistä yrityksistä huolimatta saaneet työssäoppimispaikkaa. Tiedot työn saamisen vaikeudesta valmistumisen jälkeen voivat myös heikentää opiskelumotivaatiota. (Rajala & Blomerus 2015, 67–72.)

Romanivangeista ei ole tilastoja, koska lainsäädäntö rajoittaa tilastointia, mutta romanit ovat olleet arvioituun määräänsä nähden vankiloissa yliedustettuina. Pääväestöön kuuluvista vangeista 10 % oli vailla peruskoulun päättötodistusta parikymmentä vuotta sitten, kun taas romaneista ehkä 90 % oli ilman kyseistä todistusta. Jotkut vanginvartijat suhtautuvat romaneihin avoimen rasistisesti ja halveksivasti. Vankilan kaikkien työntekijöiden kesken suhtautuminen romaneihin vaihteli Lounelan mukaan yllättävän paljon. Joissakin vankiloissa romanit asutetaan suljetulle osastolle muiden vankien osoittaman vihamielisyyden takia. Toisinaan romanit toivovat itse sijoittamista suljetulle osastolle. (Lounela 2001, 18–19, 23, 33–34, 38, 41, 44.)

Romanien perinteiset tavat ovat velvoittavia myös vankilassa, mikä voi aiheuttaa ongelmia. Tavat liittyvät etenkin vanhempien kunnioittamiseen, sukupuolten välisiin suhteisiin sekä siisteyteen ja puhtauteen. (Mt., 28–31.)

Romanikulttuurin erityispiirteet

Näkyvin romanikulttuurin piirre on pukeutuminen, etenkin naisen asu. Suomen romanit ovat ainoina Pohjois-Euroopan romaneista säilyttäneet perinteisen asunsa arkipukuna. Romanienkin pukeutumisessa on tapahtunut muutoksia vuosisatojen ja -kymmenten aikana, mutta romaneilla on pitkään ollut oma tyylinsä ja muotinsa. Puku on tärkeä osa romaninaisen identiteettiä, ja sen käyttöön liittyy monia sääntöjä. Romanipuvun käyttö on vapaaehtoista, mutta jos sen on kerran omaksunut, siitä ei sovi luopua. Siihen liitetään sellaisia arvoja kuin siveys, vanhempien kunnioittaminen ja hyvien tapojen noudattaminen. Romanipuvun käyttö aloitetaan yleensä 17–20 vuoden iässä. Jos nainen ei käytä romanipukua, hänen on silti pukeuduttava säädyllisesti muiden romanien seurassa. Romanimiehen tulee myös pukeutua siististi ja kunnollisesti muiden romanien seurassa. Työpaikkojen pukeutumiskäytänteet ja romaniperinteet voivat joutua törmäyskurssille. Asu voi johtaa syrjintään, tai sitten se ei turvallisuus- ja hygieniasyistä sovi työpaikalle. (Huttu 2009, 64–76.)

Romanikulttuuri on hyvin yhteisöllinen. Romanit ottavat pääväestöä paremmin vastaan vankilasta vapautuvat sukulaiset, ja siksi Kriminaalihuoltoyhdistyksen aluetoimistoissa ei käy paljon romaneita. Romanit kasvattavat lapsensa tulemaan toimeen muiden ihmisten kanssa. Perhe ja suku ovat erittäin tärkeitä, ja niihin pidetään yhteyttä myös vankilasta käsin. (Lounela 2001, 20, 24–25.)

Sukupuolten työnjako on romaneilla perinteinen, ja lasten kasvatukseen osallistuvat kaikki aikuiset. Romanit ovat pitkään suhtautuneet epäilevästi sairaaloihin ja muihin laitoksiin ja halunneet hoitaa itse lapset, sairaat ja vanhukset. Jos romani joutuu sairaalaan, koko suku tulee tervehtimään. (Romani ja terveyspalvelut 2012, 20–22, 30–34, 38–39.)

Romaneilla on tarkat puhtaus- ja häveliäisyyssäännöt, jotka säätelevät eri ikäisten romanien kanssakäymistä. Monet puhtauskäytännöt juontavat juurensa siitä, että kiertelevää elämää viettävien kannattaa huolehtia puhtaudesta mahdollisimman hyvin. Toisaalta tavat ylläpitävät järjestystä ja ryhmän yhtenäisyyttä. Niillä on myös rituaalinen ulottuvuutensa. Esimerkiksi ruokaa ja astioita ei saa laittaa edes väliaikaisesti mihinkään, missä istutaan tai seisotaan. Pöydälle ei saa nostaa tavaroita, jotka joskus ovat lattialla, ei varsinkaan jalkoja. Toisen sängyllä ei istuta. Kädet pitää pestä usein. Vanhempien ihmisten kunnioittaminen näkyy kaikessa: vanhat ottavat ruokaa ensin ja saunovat ensin, nuoret teitittelevät heitä, nuoremmat eivät voi asua vanhempien yläpuolella, ruumiintoiminnoista ja seksuaalisuudesta ei sovi puhua eri ikäisten kesken. (Mt., 20–26.)

Jotkin romanien tavat voivat tuntua ulkopuolisesta omituisilta, mutta suurin osa on mielestäni järkeenkäypiä ja ymmärrettäviä. Oudotkin tavat ymmärtää, kun perehtyy niiden taustalla olevaan ajatusmaailmaan, esimerkiksi kuolemaan liittyvät (esim. mt., 27–28.)

Sosiaaliseen pääomaan liittyvät ongelmat

Yleisesti hyväksytty sosiaalisen pääoman määritelmä taloussosiologiassa on mahdollisuus tai kyky hyödyntää resursseja verkostojen tai laajempien sosiaalisten rakenteiden jäsenyyden ansiosta. Alejardo Portesin mukaan sosiaalisen pääoman seuraukset ovat sosiaalinen kontrolli, perheen tuki ja perheenulkoiset edut. Yleisimmin sosiaalisen pääoman funktioksi mielletään perheen ulkopuoliset verkostot, jotka tarjoavat taloudellisia ja ammatillisia hyötyjä. Tutkimukset ovat paljastaneet ainakin neljä sosiaalisen pääoman kielteistä seurausta. Nämä ovat ulkopuolisten ulossulkeminen (esim. Hyvä veli -verkostot), ryhmän jäseniin kohdistuvat liialliset vaatimukset (harva elättäjä, loput vapaamatkustajia), yksilön vapauksien rajoittaminen (ryhmäpaine, tasapäistäminen) ja alaspäin viettävät normit (valtayhteiskunnan normien vastustaminen, omaksuttu huonommuus). (Portes 2010, 27, 35–36, 39–42.) 

Alejardo Portes ja Patricia Fernández-Kelly (2008b) käyttävät nimitystä segmentoitunut assimilaatio tai sulautuminen ilmiöstä, jossa osa etnisestä vähemmistöstä sulautuu hyväosaisiin ja osa sulautuu huono-osaisiin, eli vanhempiensa yhteiskuntaluokasta ylöspäin tai alaspäin. Siirtolaisten sopeutumista koskevissa tutkimuksissa on tunnistettu kolme asiaan vaikuttavaa tekijää: vanhempien sosiaalinen pääoma, Yhdysvaltoihin saapumisen sosiaalinen konteksti ja maahanmuuttajaperheen rakenne. Kohdemaan sosiaalinen vastaanotto voi edistää tai haitata sosiaalisen pääoman hyödyntämistä – vihamielinen vastaanotto tietysti haittaa. Yksinhuoltajaperhe on heikompi lähtökohta kuin sosiaalisilta siteiltään vahva perhe, jossa toisista pidetään huolta. (Mt., 12–14.)

Portes ja Fernández-Kelly (2008a) poimivat laajasta (N = 5262) pitkittäistutkimuksen aineistosta 50 poikkeuksellisen hyvin menestynyttä yksilöä selvittääkseen, mitkä tekijät ovat mahdollistaneet menestyksen huolimatta huonoista lähtökohdista. Tulokset eivät ole yleistettävissä, koska aineisto on pieni ja koostuu poikkeustapauksista, mutta sillä on suuri informaatioarvo. Johtopäätös oli, että yksilöllisen sopeutumisen polut ovat moninaiset, mutta joitakin tekijöitä voi havaita. Näitä ovat autoritaariset, ulkoisilta vaaroilta varjelevat vanhemmat, lähtömaasta tuotu keskiluokkainen kulttuurinen pääoma, vanhempien välittämä motivaatio sekä opettajien ja muiden perheenulkoisten henkilöiden tuki. Kirjoittajat toteavat, että kaikilla ei ole lahjoja eikä motivaatiota yliopistoon, mutta hyvä ammatillinen koulutus on todennäköisesti useimmille mahdollinen keino välttyä alaspäin suuntautuvalta assimilaatiolta. (Portes & Fernández-Kelly 2008b, 33–34.)

Romanivanhemmilla on auktoriteettia lapsiinsa nähden, ja yhteisöllisyys on monissa tapauksissa voimavara. Romanien sosiaalista nousua on pitkään vaikeuttanut heihin kohdistuva syrjintä mutta käsittääkseni myös sosiaalisen pääoman negatiiviset piirteet. Panu Pulman (2009, 33–34) mukaan romanien koulutustaso on noussut, ja romaniväestön sisällä on käynnissä uudenlainen sosiaalinen kerrostuminen. Koulutetut romanit ovat tietoisia perinteistään ja arvostavat niitä mutta ovat silti mukana ”valkolaisten” yhteiskunnassa. Vähäosaisimmat hakevat turvaa perinnäistavoista ja omasta yhteisöstään, mikä voi johtaa eristäytymiseen. Oikeista perinteistä käydään välillä kiivasta kulttuurikamppailua, ja joistakin tavoista on tullut romaniväestöä jakavia kysymyksiä, esimerkiksi väistämisvelvollisuudesta. Vastaavanlaisia kamppailuja esiintyy kaikissa vähemmistöissä. (Mt.)

Miika Tervosen (2009, 86) mukaan sosiaalisten ongelmien kasautuminen ei johdu vain valtaväestön asenteista. Romaniväestön sisällä esiintyy ryhmäpaineita, jotka voivat esimerkiksi hankaloittaa nuorten kouluttautumista. Virallisen monikulttuurisuuspolitiikan varjopuolena on, että ”valtio on osaltaan tukenut paikalleen pysähtynyttä näkemystä romanikulttuurista sekä tähän näkemykseen sitoutuneita virallisia romaniväestön äänitorvia.” Sen synnyttämä poliittinen korrektius peittää ryhmän sisäiset ristiriidat ja muutospaineet. Joillekin romaneille kulttuurista on tullut lyömäase, jonka nimissä oikeutetaan romaneja eristäviä, yksilönvapautta rajoittavia käytänteitä ja painostetaan yhteisön sisäisiä vähemmistöjä, kuten seksuaalivähemmistöjä. Romanit ovat saman kaltaisessa tilanteessa kuin jotkut maahanmuuttajat, joiden heikko työmarkkina-asema ”yhdistyy vahvaan kulttuuriseen rajanvetoon ympäröivään yhteiskuntaan nähden.” (Mt., 87.)

Olen tavannut kaksi homoseksuaalista romania, miehen ja naisen. Mies on hyvässä asemassa ja sukkuloi sujuvasti valtakulttuurin ja romanikulttuurin välissä mutta salaa visusti seksuaalisen suuntautumisensa muilta romaneilta. Nainen taas elää avoimesti homoseksuaalina ja on katkaissut välit sukulaisiinsa. Hän vietti lapsuutensa lastenkodeissa, mikä on voinut vaikuttaa asiaan, mutta ainakaan hänen sukulaisensa eivät hyväksy hänen elämäntapaansa. Hänen voi sanoa olevan syrjäytynyt, sillä hän ja hänen avovaimonsa ovat pitkäaikaistyöttömiä ja vailla koulutusta. 

Syrjintä ja muusta yhteiskunnasta eristäytyminen muodostavat toisiaan vahvistavan noidankehän. Huono työmarkkina-asema korostaa yhteisön merkitystä turvallisuuden, omanarvontunnon ja toimeentulon parantamisen tarjoajana. Samaan aikaan ryhmäpaine voi eristää yksilöä muusta yhteiskunnasta entistä pahemmin. Musliminaisten huntuun liittyy samanlaisia ongelmia kuin romanihameeseen, ja ns. kunniamurhat (joille osuvampi nimitys olisi häpeämurhat) on helppo rinnastaa romanien verikostoon. Kulttuuristen rajojen ylläpito loukkaa yksilöiden itsemääräämisoikeutta ja on pitkällä tähtäimellä mahdotonta. Historia on täynnä esimerkkejä kiinnostavista rajojen ylittäjistä. (Tervonen 2009, 87, 89.)

Tärkein kysymys on Tervosen mukaan, saako vähemmistön edustaja olla yksilö vai onko hänen aina oltava ryhmän edustaja. Ja kenellä on oikeus määritellä, mikä on ”oikeaa” romanikulttuuria?

Kohti parempia aikoja?

Romanikieli taantui vahvasti Suomessa romanien luovuttua kiertolaiselämästä mutta on sittemmin elpynyt. Kielenopetus on kohottanut romanilasten itsetuntoa ja helpottanut heidän oman erilaisuutensa hyväksyntää ja parantanut heidän koulumenestystään. (Ollikainen 1995, 57–59.)

Romanit ymmärtävät nykyään koulutuksen merkityksen ja haluavat olla osa tätä yhteiskuntaa. Romanien koulutustaso on noussut viimeisten 50 vuoden aikana, ja romanit ovat kiinnostuneita aikuiskoulutuksesta. (Rajala & Blomerus 2015, 16–18, 78–83.) Romaninuoret tarvitsisivat tehostettua opinto- ja ammatinvalinnanohjausta, koska heillä on usein puutteelliset tiedot elinkeinoelämästä eivätkä he ehkä saa kotoa apua. Romanitaustaisista koulunkäyntiavustajista on hyötyä, kuten muistakin esikuvista. (Syrjä & Valtakari 2008, 50–51.) 

Tarvitaan avointa dialogia ja ennakkoluulottomuutta puolin ja toisin. Romanikulttuurissa on hienoja piirteitä, joiden soisi leviävän laajemmalle. Perustuslain kanssa ristiriidassa olevat piirteet soisi hylättävän lopullisesti. 

Lähteet

Huttu, Helena (2009): Silkkiä, pitsiä, samettia. Suomen romanien pukeutumisen historiaa. Teoksessa Varokaa, mustalaisia! Väärinymmärryksen historiaa. Suomen romanien vaiheita ja kulttuuria. Helsingin kaupunginmuseo. Toimittanut Jere Jäppinen. 64–80.

Lounela, Paavo (2001): Romanit Suomen vankiloissa. Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisu 1/2001. Tietosanoma Oy.

Ollikainen, Marketta (1995): Vankkurikansat perilliset. Ihmisoikeusliitto ry:n julkaisusarja nro 3. Helsinki: Yliopistopaino. 

Portes, Alejardo (2010): Economic Sociology. A Systematic Inquiry. Princeton and Oxford: Pronceton University Press.

Portes, Alejardo & Patricia Fernández-Kelly (2008a): Introduction. Teoksessa Exceptional Outcomes: Achievement in Education and Employment among Children of Immigrants. Special Editors of this Volume Patricia Fernández-Kelly and Alejardo Portes, Princeton University. The Annals of The American Academy of Political and Social Science. Executive Editor: Phyllis Kaniss. Volume 620, November 2008. 7–9.

Portes, Alejardo & Patricia Fernández-Kelly (2008b): No Margin for Error: Educational and Occupational Achievement among Disadvantaged Children of Immigrants. Teoksessa Exceptional Outcomes: Achievement in Education and Employment among Children of Immigrants. Special Editors of this Volume Patricia Fernández-Kelly and Alejardo Portes, Princeton University. The Annals of The American Academy of Political and Social Science. Executive Editor: Phyllis Kaniss. Volume 620, November 2008. 12–36. 

Pulma, Panu (2009): Suomen romanit. 500 vuoden selviytymistaistelu. Teoksessa Varokaa, mustalaisia! Väärinymmärryksen historiaa. Suomen romanien vaiheita ja kulttuuria. Helsingin kaupunginmuseo. Toimittanut Jere Jäppinen. 10–34. 

Rajala, Susanna & Satu Blomerus (2015): Katsaus aikuisten romanien koulutustaustoihin. Raportit ja selvitykset 2015:8. Helsinki: Opetushallitus.

Romani ja terveyspalvelut (2012). Opas terveydenhuollon ammattilaisille. Oppaat ja käsikirjat 2012:6. Helsinki: Opetushallitus. 

Syrjä, Hannele & Mikko Valtakari (2008): Romanien pitkä matka työn markkinoille. Tutkimus romanien työmarkkinoille sijoittumisen edistämisestä. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Työ ja yrittäjyys 22/2008. 

Tervonen, Miika (2009): Mustalaisia vai ihmisiä? Väärinymmärryksen historiaa – ja nykypäivää. Teoksessa Varokaa, mustalaisia! Väärinymmärryksen historiaa. Suomen romanien vaiheita ja kulttuuria. Helsingin kaupunginmuseo. Toimittanut Jere Jäppinen. 82–90.