Kaksi- tai monikielisiä ihmisiä on aina ollut olemassa, mutta valitettavasti lainsäädäntö ei tunnusta kaksikielisyyttä ainakaan Suomessa. Syy tähän lienee kansallisvaltioajattelussa, johon kuuluu ajatus kielen ja kansakunnan yhteydestä. (Ks. esim. Kettunen 2008.)
Jos minulta kysytään äidinkieltä, en vastaa yhdellä sanalla vaan rupean selittämään ja tunnen itseni jotenkin rasittavaksi. Tähän on syynä erikoinen taustani mutta myös kielitieteellinen koulutukseni.
Äidinkielen voi nimittäin määritellä usealla tavalla. Perinteisen määritelmän mukaan se on ensimmäiseksi opittu kieli ja lapsuudenkodin kieli. Niitä voi kylläkin olla kaksi, jos vanhemmat ovat valveutuneita ja toimivat systemaattisesti edistääkseen lapsensa kielitaitoa. Kielikylpypäiväkodin avulla saadaan lapselle kolmaskin kieli.
Äidinkielen voi myös määritellä kieleksi, jota yksilö käyttää eniten, osaa parhaiten tai johon hän identifioituu. Nämäkään määritelmät eivät ole yksiselitteisiä eivätkä poissulkevia.
Joskus minulta kysytään, kummalla kielellä näen unia ja kummalla kiroilen. Vastaus on, että suomeksi tai ruotsiksi tilanteen, aiheen ja henkilöiden mukaan. Ollessani Tartossa viron kielen ja kulttuurin kurssilla onnistuin jopa näkemään unia viroksi, ja Englannissa voin nähdä unia englanniksi.
Tunnen olevani nimenomaan kaksikielinen enkä suomenruotsalainen. Kaksikielisyys on tietysti toiminnallinen rikkaus mutta imagollisesti hankalaa. Suomenkielisten silmissä saatan olla "hurri", koska olen ruotsin natiivipuhuja, mutta ruotsinkielisten silmissä saatan olla epäaito, koska olen saanut koulusivistykseni suomeksi enkä osaa Maamme-laulua enkä Suvivirttä ruotsiksi. Niin tai näin, kielikiihkoilua en ole koskaan ymmärtänyt, ja minulle on aivan sama, kummalla kielellä käyn lääkärillä tai asioin kaupassa.
Suomenruotsalaisuuskin on uudehko identiteettikategoria, jonka synty liittyy romantiikan ajan kansallismielisyyteen. Lisäksi monet ovat vuosisatojen aikana vaihtaneet kieltä ja nimeä poliittisten suhdanteiden mukaan, joten kategoriat eivät ole pysyviä.
Viite ja lukuvinkki:
Kettunen, Pauli 2008. Globalisaatio ja kansallinen me. Kansallisen katseen historiallinen kritiikki. Tampere: Vastapaino.
