"Sinullako muka adhd? Ethän sä ole mikään syrjäytynyt!"

”Se on semmoinen rasittava adhd-tyyppi, kai sä tiedät. Sählää vaan ja mesoaa eikä saa mitään aikaan.” Usein kuulee puhuttavan aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriöstä eli adhd-oireyhtymästä yleistävään ja leimaavaan sävyyn. Yleisin stereotyyppi lienee koulussa häiriköivä alisuoriutuja, ylivilkas poika, josta tulee aikuisena syrjäytynyt, kenties rikollinen ja päihdeongelmainen. Näitä tyyppejä säälitään ja kauhistellaan – mitähän noille oikein pitäisi tehdä?

"Sinullako muka adhd? Ethän sä ole mikään syrjäytynyt!"

Täysin vastakkainen stereotyyppi on poikkeuksellisen luova ja älykäs tyyppi, suoranainen nero, jonka outoa käytöstä vain pitää oppia sietämään, koska siinä muka piilee syvällistä viisautta. Tätä ihannoivaa diskurssia esiintyy lähinnä somessa adhd-oireisten tai heidän vanhempiensa jakamina ”tietoiskuina” tai kommentteina. 

Kumpaakin ääripäätä toki esiintyy, mutta se ei tarkoita, että kaikki tai edes suurin osa adhd-ihmisistä kuuluisi näihin. Adhd yksin ei määritä kenenkään persoonallisuutta, koska siihen vaikuttavat muut perinnölliset tekijät, kuten älykkyys ja taipumukset, sekä tietysti ulkoiset tekijät. Lisäksi adhd-oireet eivät ole kaikilla samat, vaan niiden esiintyvyys ja voimakkuus vaihtelevat paitsi yksilöiden välillä myös yksilön iän ja elämäntilanteen mukaan. Stressi ja uupumus pahentavat oireita, sillä ne lisäävät muutenkin muistikatkoksia ja erilaisiin virheisiin johtavaa keskittymiskyvyttömyyttä. Levoton, meluisa työympäristö ja jatkuvat keskeytykset heikentävät etenkin adhd-oireisten suoriutumista.

Yleistykset ja stereotypiat haittaavat ihmisten välistä kanssakäymistä ja aiheuttavat syrjintää. Jos adhd-oireinen on omaksunut kielteisen minäkuvan, siitä tulee helposti itsensä toteuttava profetia. Niinpä vanhempien, opettajien ja muun kasvatushenkilöstön puhetavoilla on paljonkin väliä. Kouluissa ja muillakin työpaikoilla on hyvä olla monenlaisia ihmisiä, myös nepsy-tapauksia, koska heillä (siis meillä) on arvokasta kokemustietoa ja usein poikkeava tapa ajatella. Sekakoosteisessa työyhteisössä ideat sinkoilevat ja luovuus kukoistaa, mikäli ilmapiiri on salliva. Hyväksytään, että asioita voi tehdä monella eri tavalla.

Sain itse adhd-diagnoosin 42-vuotiaana. Diagnoosi oli sikäli helpotus, että se tarjosi ymmärrettävän vastauksen kysymyksiin, joita olin miettinyt koko ikäni: Miksi hermostun helposti enkä kestä hälinää? Miksi olen hetken mielijohteesta tehnyt isoja päätöksiä, joita olen myöhemmin joutunut katumaan? Miksi telon itseni helpommin kuin muut? Miksi jotkin esineeni ovat aina hukassa ja löytyvät mitä omituisimmista paikoista? Miksi kahvikuppini taas kaatui syliini? Miksi olen joissakin toimissani hämmästyttävän nopea? Miksi en jaksa istua pitkissä kokouksissa aloillani? Miksi inhosin ryhmätyötä jo lapsena, vaikka pidin parityöstä? Miksi kadotan täysin ajan ja paikan tajun, kun innostun jostain?

Adhd aiheuttaa paljon haittaa kulttuurissa, jossa virikkeitä tursuaa koko ajan joka tuutista, mutta adhd-ihmisen elämässä on myös paljon spontaaniutta ja tilannekomiikasta kumpuavaa naurua. Adhd-oireiset vetävät toisiaan puoleensa ja tulevat yleensä toimeen keskenään. Meidän seurassamme sattuu ja tapahtuu, eikä kenelläkään ole tylsää.

Jos oireista on paljon haittaa, tilanne ei sentään ole toivoton. Lääkityksestä on monelle hyötyä, ja rasittava liikunta vähentää henkistä ja kehollista levottomuutta. Jokin vauhdikas harrastus antaa lisäksi ikävystyneisyyttä torjuvia virikkeitä. Rentouttava ja hiljainen harrastus, kuten jooga, on myös suositeltava. Toimivat käytännöt, rutiinit ja järjestys ovat ensiarvoisen tärkeitä, ja kannattaa aina tehdä yksi asia kerrallaan. 

Organisaation tiedot

Eva Sundgren

Eva Sundgren työskenteli (liian) pitkään ruotsinkielisen lukion suomen kielen opettajana, koki useita työuupumusjaksoja ja masennusta, kunnes pääsi terveysperusteisen uudelleensijoittumisen kautta uuteen, erittäin innostavaan työhön Helsingin kaupungilla. Määräaikaisuuden lähestyessä loppuaan hänelle räätälöitiin vakituinen vakanssi.

Yhteystiedot