Jokainen kahta tai useampaa kieltä taitava lienee kohdannut työssään tai vapaa-aikanaan pyynnön kääntää ”ihan pikaisesti” jokin teksti. Jos kysymyksessä on arkinen, yksiselitteinen ja lyhyt teksti, siitä ei ole liikaa vaivaa. Mutta lyhytkin teksti voi olla hankala, mikäli se on erikoiskieltä tai monitulkintainen. Jos alkuteksti on epäselvä sisällöltään tai kieleltään, kääntäminen voi olla mahdotonta.

Remonttihommia tekevä nainen saa usein kuulla niistä asioista mitään ymmärtämättömiltä tyypeiltä kommentteja tyyliin ”et sä voi tehdä tota itse, siihen tarvitaan ammattiMIES” sekä holhoavia muistutuksia turvallisuudesta ja varovaisuudesta – käytä hengityssuojainta, ole varovainen, älä sitä ja älä tätä.

Johtaja, luotatko sinä työntekijöihisi? Työntekijä, luotatko sinä kollegoihisi? Miksi luottamus on tärkeä osa ihmisten välisen toiminnan kaikilla osa-alueilla? Mitä sen menettämisestä seuraa?

Moni puolustaa digitaalisia kirjoja ja lehtiä sillä perusteella, että ne muka olisivat ympäristöystävällisempiä, niistä kun ”ei tule paperijätettä”. Mutta eihän paperi ole jätettä vaan arvokas raaka-aine, jota on aina osattu hyödyntää esimerkiksi taloissa eristeenä ja toreilla kääreenä. Väittelyssä saattaa unohtua, että digitaaliset mediat vaativat infrastruktuurin, jolla on suuri hiilijalanjälki.

Lapsena naapurustossa asuvat kaverini tulivat usein hakemaan minua ulos. Kerran heillä oli minulle yllätys. Piti istua risukasan päälle ja nojautua eteenpäin silmät kiinni. Takanani supistiin ja tirskuttiin. Yhtäkkiä housujeni vyötäröstä kaadettiin kylmää kuravettä sisään. Samanlainen tunne minulle tuli aikuisena, kun tajusin ensimmäistä kertaa, että minua kiusattiin työpaikalla. Kylmä kuravesi meni luihin ja ytimiin ja vihlaisi sydämessä asti.

Jos avaruudessa on älyllisiä olentoja, jotka näkevät Maan mediatarjontaa, kuten suosittuja tv-ohjelmia ja netin niin sanottuja keskustelupalstoja, he varmasti miettivät, onko tällä planeetalla älyllistä elämää. Asiantuntija neuvoo/varoittaa/paljastaa/vinkkaa-tyyppiset artikkelit ovat nykyään todellinen riesa ja maanvaiva. Ensinnäkin niitä on liikaa, toiseksi ne saavat minut häpeämään koko ihmiskunnan puolesta.

Näillä sanoilla tonttinaapurini toivotti minut tervetulleeksi, kun menin esittäytymään. Olin ostanut remontoitavan rintamamiestalon vanhalta teollisuuspaikkakunnalta kakkoskodikseni. Talon hinnalla Helsingistä olisi saanut koirankopin, mutta tämä onkin työleiri eikä mikään unelmaidylli.

Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Kevätjuhlasta tulee useimmille mieleen koulun juhlasali, aurinkoinen piha ikkunan takana, hymyilevät ihmiset juhlavaatteissaan kukkakimppujen kanssa ylpeinä, onnellisina ja helpottuneina. Joku pyyhkii liikuttuneena silmiään, joku vajoaa nostalgiaan. Mutta miltä tuntuu opettajasta, jota vaivaa työuupumus ja masennus?

Moni ihminen valittaa, että koti tuntuu ahtaalta, koska siellä on liikaa tavaraa. Silti tavaraa pitää haalia lisää alennusmyynneistä, olipa siihen varaa tai ei – ”Osta nyt, maksa myöhemmin”. Koko ihmiskunta elää velaksi vailla huolta huomisesta. Arvokkaita materiaaleja sisältävät laitteet säilötään komeroon, muovit ja ongelmajätteet dumpataan luontoon, ja risaisilla lumpuilla sekä mauttomilla koriste-esineillä kuormitetaan kirpputoreja. Onko tässä mitään järkeä?

Toissa vuonna joululomalla löysin uudelleen lapsuuteni harrastuksen palapelien kokoamisen. Tätä harrastusta voin suositella kaikille, ja ehdotan myös, että sitä alettaisiin käyttää rekrytoinnissa sen sijaan, että kysytään, missä hakija uskoo olevansa viiden vuoden kuluttua. Kukaan ei voi tietää, missä hän on viiden vuoden kuluttua, koska asiaan ei vaikuta vain oma tahto vaan muut ihmiset ja sattuma. Niinpä kysymys on esimerkiksi rekrytoinnissa täysin turha ja joutaa siksi romukoppaan.

Suomen työelämässä on jotain pahasti vialla. Joihinkin avoimiin paikkoihin ei tule yhtään hakemusta, mutta silti meillä on runsaasti pitkäaikaistyöttömiä. Nuoret eivät pääse työelämään kokemuksen puutteesta, mutta kokeneita työntekijöitä ja -hakijoita syrjitään. Työpahoinvointi lisääntyy, ja työkyvyttömyyseläkkeen yleisin syy on mielenterveysongelmat. Työntekijän terveyttä uhkaavat toksiinit ja toksiset käytänteet.

Suomen väitetään olevan holhousyhteiskunta, mutta eihän se pidä paikkaansa. Käykää vaikkapa Hotelli- ja ravintolamuseossa katsomassa, miten ennen vanhaan Alkossa ja ravintoloissa osattiin holhota. Nykyään vain tupakoitsijoita holhotaan ja suorastaan vainotaan, mikä tietysti on oikeus ja kohtuus. Tupakka-askin hintakin huitelee jo yhdeksän euron kieppeillä, mikä on todella vähän verrattuna vaikkapa Englannin 14 euron askeihin.

Mihin tarvitaan sellaisia sanoja kuin ikääntyvä, ikääntynyt ja ikäihminen? Jokainen meistähän ikääntyy eli vanhenee koko ajan, koska se on syntymästä alkava ja kuolemaan päättyvä prosessi ja luonnollinen osaa elämää. Ikääntynyt on siitä typerä sana, että se antaa ymmärtää puheena olleen henkilön saavuttaneen tietyn pisteen – vertaa sanaan kuollut.

Netin keskustelupalstoilla ja media-artikkeleiden kommenttiosioissa näkee usein kehotuksen mennä oikeisiin töihin. Tämä kehotus suuntautuu useimmiten taide- ja kulttuurialojen työntekijöille, jotka valittavat koronapandemian vieneen heiltä leivän suusta. Taiteilijoilla on useimmiten muutenkin tiukkaa, ja valitukset siitä kuitataan juuri suosittelemalla ns. oikeita töitä.

Jotkut ihmiset tienaavat paljon kirjoittamalla kirjoja ja luennoimalla siitä, miten voi menestyä (työ)elämässä. Mediat saavat näillä jutuilla paljon klikkauksia ja (ilmoitus)myyntiä. Mutta tarvitseeko kaikkien himoita menestystä? Miten menestys määritellään? Ovatko työ ja raha ainoat menestyksen mittarit? Menestyspuheessa on nähdäkseni ainakin seuraavat ongelmat.

Kehittämisestä on työelämässä tullut itsetarkoitus. Sen huomaa jo työpaikkailmoituksista, joissa haetaan mitä merkillisimmillä titteleillä tyyppejä, joiden toimenkuvasta ei ota pirukaan selvää. On kehittämisen johtamisen erityisasiantuntijaa, kehittämispäällikköä, kehittämisjohtajaa, osaamisen kehittämisen asiantuntijaa tai työelämän kehittämisen asiantuntijaa. Lisäksi monissa ilmoituksissa vaaditaan "kehittämismyönteistä asennetta" ja "valmiutta oman osaamisen kehittämiseen".

Usein kuulee sanottavan joko tosissaan tai ironisesti, että ennen vanhaan kaikki oli paremmin. Jotta väitteen todenperäisyyttä voidaan tutkia, täytyy ensin määrittää, milloin tämä ennen vanhaan oli. Oliko se puhujan nuoruudessa tai lapsuudessa? Siinä tapauksessa väite on hyvin subjektiivinen, koska kaikkien lapsuus tai nuoruus ei ole ollut onnellinen.

Moni ehkä ajattelee, että äidinkieli on yksiselitteinen asia, johon ei liity määrittelyongelmia. Äidinkieli yhdistetään usein kansallisvaltioon. Kielialueet eivät kuitenkaan noudata kansallisvaltioiden rajoja, koska kansallisvaltio on uudehko käsite ja valtioiden rajoja on vedetty uusiksi monia kertoja historian aikana. Tämän huomaa helposti, kun tarkastelee vaikkapa Skandinavian tai Euroopan karttaa, johon on merkitty kielialueet eli mitä kieliä puhutaan äidinkielenä missäkin.

Eräänä maaliskuisena päivänä oli pyryttänyt paljon lunta. Lähdin kävelylle hämärän laskeuduttua. Kävelin läheisessä puistossa omia polkujani. Lumihangen pinnalla polun vieressä näkyi viiva, joka päättyi tunnelimaiseen aukkoon.

Protestanttinen henki on siivittänyt työteliäisyyttä ja vaurautta mutta aiheuttanut paljon ahdistusta ja häpeää.

Paljon puhutaan siitä, että ihmisten pitäisi pysyä työelämässä pitempään. Olennaisempi kysymys on, miten työelämään pääsee.

Jos ennen vanhaan lamppu oli pimeänä, yksi opettaja riitti vaihtamaan sen. Tai sitten kouluisäntä eli vahtimestari hoiti asian.

Amerikkalainen Lucia Berlin (1936‒2004) nousi suuren lukijayleisön tietoisuuteen vasta postuumisti julkaistulla kertomuskokoelmallaan.

Tuijotan ulos pimenevään iltaan ‒ L’heure bleue, sininen hetki… Guerlainilla on ihana sen niminen hajuvesi, lanseerattu kai 1912 ‒ mutta sinisestä hämystä ei löydy ratkaisua ongelmaan. Ja taas ajatus karkailee.

Toissa helmikuussa löysin taloyhtiömme biojäteastiasta peikonlehden.

Tämä tapahtui ollessani noin 9-vuotias, jolloin asuimme paikassa, jota voisi hyvin nimittää vaikkapa Peräkyläksi.