Moni opettaja kokee väsymystä ja helpotusta, moni kai myös onnea ja ylpeyttä. Niin sanotut hyvät opettajat – mitä sillä nykyään tarkoitettaneen – saavat lahjoja, kukkia ja halauksia ja säteilevät onnesta.
Häpeä ja huijarisyndrooma
Minua sen sijaan hävettää ja surettaa. Hävettää, koska joudun edustamaan tai teeskentelemään edustavani järjestelmää, johon en usko. Olen kuin pappi, joka ei usko Jumalaan.
Hävettää myös siksi, että olen jälleen epäonnistunut työssäni, sillä joidenkin mielestä on minun vikani, että yhden ryhmän keskiarvo oppiaineessani oli 5,0, toisen 4,89 ja muidenkin samaa tasoa. Osittain varmasti onkin, sillä innostuksen teeskentely on käynyt minulle mahdottomaksi.
Toisaalta lukiokurssien vaatimustaso on laskenut vuosi vuodelta, minkä huomaa helposti vertailemalla oppikirjoja eri ajoilta. Nykyiset oppikirjat ovat ala-astetasoa verrattuna 2000-luvun alun oppikirjoihin. Tämä pätee ainakin minun oppiaineeseeni, joka on suomen kieli ruotsinkielisessä lukiossa.
Hävettää myös, koska se kuuluu asiaan, kun sairastaa huijarisyndroomaa.
Ihmiset, jotka muiden mielestä ovat saaneet aikaan vaikka mitä, kokevat usein olevansa pelkkiä luusereita ja huijareita. Sehän heitä (meitä) jatkuvasti piiskaa eteenpäin kohti uusia suorituksia. Ankarin tuomari asuu huijarisyndroomaisen korvien välissä. Siksi vastuullisimpia tehtäviä eivät läheskään aina hoida kyvykkäimmät yksilöt.
Keekoilevat nakukeisarit
Ne, joilla vähiten on todellista osaamista, ovat yleensä vähiten itsekriittisiä. He osaavat lähinnä kehua itseään ja kaltaisiaan ja hakeutuvat mielellään vastuullisiin tehtäviin, koska haluavat valtaa ja kunniaa. Jos tällainen ihminen mokaa, hän ei myönnä sitä vaan löytää helposti syyn muualta. Tämän seikan tiedostamattomuus voi olla yksi syy siihen, miksi johtajarekrytoinnit usein epäonnistuvat.
Miehissä on enemmän keisareita uusissa vaatteissaan, kun taas huijarisyndroomaisia on enemmän naisissa. Tämä ei liene biologista perua vaan kasvatukseen ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin perustuvaa.
Ulkopuolisuuden ja surun tunne
Tunnen surua siitä, että Suomen ennen loistava koulutusjärjestelmä on ajettu alas. Tunnen surua siitä, miten lapsia ja nuoria petetään syöttämällä heille pajunköyttä muka maailman parhaasta koulusta, kun heitä kuitenkin on sumeilematta käytetty – ja käytetään edelleen – koekaniineina laajassa ihmiskokeessa.
Tunnen surua ja sääliä vanhempia kohtaan, jotka luulevat lastensa saavan maailman parasta koulutusta.
Tunnen ulkopuolisuutta, koska koen olevani aika yksin ajatusteni kanssa. Eikö kukaan muu huomaa, että keisarilla ei ole vaatteita ensinkään?
Eikö opettajilla ole enää kykyä kriittiseen ajatteluun? Vai puuttuuko heiltä halu siihen? Ovatko he kehittämisjargonilla aivopestyjä ja kenties myös roskaviihteen turruttamia?
Lukuvinkkejä
Andersen, Hans Christian. Keisarin uudet vaatteet.
Samaistuttavaa ja vaikuttavaa häpeän tunteen käsittelyä:
Miettinen, Annamari (2021). Häiriömerkintä. Wsoy.
