Mielihyvästä mielenhäiriöksi
Jotkut ihmiset sanovat harrastavansa ostoksilla käymistä. Se tarkoittanee, että he menevät kauppoihin vain huvikseen ja ostelevat sitten tarpeettomia tavaroita miettimättä sen kummemmin.
John Naishin (2009) mukaan on tutkittu, mitä ihmisen päässä tapahtuu, kun hän ostaa jotain. Mielihyvähormonit ryöpsähtävät kuin alkukantaisen metsästäjä-keräilijän päässä, mutta tunne menee ohi, kun saaliin vie majaansa. Hedonistinen adaptaatio tarkoittaa sitä, että kun on saanut jotain (kallista) tavoittelemaansa, se ei tunnu enää miltään.
Psykoterapeuteille hakeutuu nykyään ihmisiä, joita vaivaa oniomania eli ostoshimo tai CAD eli Compulsive Acquisition Disorder, suomeksi hamstrausvimma. Sanomattakin lienee selvää, että nämä ovat uudehkoja ilmiöitä.
Yhdysvalloissa on jo pitkään ollut vertaistukiyhdistyksiä, ammattiauttajia ja tosi-tv-ohjelmia niille onnettomille, joiden elämän suuri tavaramäärä on suistanut kaaokseen. Suomessakin on nykyään sellainen ammattinimike kuin raivaaja. Se on henkilö, jonka voi tilata kotiinsa setvimään tavarakaaosta, auttamaan tavaroista eroon pääsemisessä ja niiden järjestämisessä. Irvokasta, eikö?
Dumppaajat vastuuseen
Maailmamme tukahduttavan tavaramäärän näkee helposti taloyhtiöiden ullakoilla ja kellareissa, jotka ovat täynnä muuttajien hylkäämää jämärakennusmateriaalia, rikkinäisiä esineitä ja ties mitä roinaa huolimatta taloyhtiön kieltolapuista. Romut vievät tilaa, aiheuttavat muille harmia ja ovat lisäksi paloturvallisuusriski.
Taloyhtiöiden roskakatoksiin ilmestyy jatkuvasti järjetön määrä sinne kuulumatonta roinaa, ja jäteastiat pursuavat ennen aikojaan huolimattoman täytön takia. Kierrätyksen idea vesittyy, kun jotkut eivät osaa tai viitsi lajitella. En tosin ymmärrä, mikä siinä on niin vaikeaa – ovathan ohjeet selkeästi esillä ja myös luettavissa netistä, joissa myös kierrätysbotti auttaa epätietoisia.
Vielä pahempaa on tietysti roskien ja romujen heittäminen kaduille, puistoihin ja metsiin, jossa ne aiheuttavat vaaraa monille eliöille. Jokainen lienee tietoinen siitä, miten suuren ongelman muoviroska vesistöissä muodostaa, ks esim. WWF.
Roskaaminen kertoo typeryydestä, laiskuudesta ja piittaamattomuudesta. Ilmeisesti tarvittaisiin kunnollista valvontaa ja sanktioita, jotta dumppaajat ja roskaajat saataisiin kuriin.
Kirpputorit kaatopaikkoina
Krääsäkaaoksen huomaa helposti myös kirpputoreilla. Monet tavarat ovat epäonnistuneita keksintöjä, kuten sähkökäyttöinen leipäveitsi tai tölkinavaaja, ja huonolaatuista roinaa, jota ei kannata korjata, esimerkiksi muovi- ja lastulevyhuonekalut ja monet sähkölaitteet.
Kirpputorien ja nettihuutokauppojen lukuisat käyttämättömät harrastusvälineet ja kuntoilulaitteet kertovat sen surullisen asian, ettei ihmisillä ole aikaa niiden käyttämiseen. Ehkä aika menee rahan ansaitsemiseen kaikkia näitä turhia ostoksia varten, etenkin jos ne on ostettu velaksi tai osamaksulla.
Kirpputoreilla on suuri riesa niille dumpatuista huonolaatuisista ja rikkinäisistä tavaroista, joita kukaan ei halua ostaa eikä huoli edes ilmaiseksi. Ihmiset, joilla on ollut varaa ja halua hankkia kaikki tämä turha krääsä, eivät halua maksaa kaatopaikkamaksuja ja kantaa vastuuta kulutuskäyttäytymisestään. Kenties heidän omaatuntoaan pistelee, että ovat tuhlanneet rahaa ja luonnonvaroja, ja nyt he haluavat tuntea itsensä hyviksi ihmisiksi, kun lahjoittavat hyväntekeväisyyteen. Mutta se ei ole hyväntekeväisyyttä, että jättää Pelastusarmeijan oven taakse tai pihaan röykkiön käyttökelvotonta roinaa.
Törsääminen seis
Parasta olisi, jos luonnonvaroja ei tuhlattaisi turhakkeiden valmistamiseen ollenkaan. Krääsäteollisuutta ei voida puolustaa työllisyydelläkään, koska aina on järkevämpääkin tekemistä tarjolla. Jos ei ole, vika on yhteiskuntajärjestelmässä.
Työpaikkoja voitaisiin luoda roskaamisen ja dumppaamisen valvontaan ja sanktioimiseen. Tarvittavat varat saataisiin tullimaksuista ja haittaveroista sekä tietysti roskaajien maksamista sakoista. Panttijärjestelmää voisi laajentaa pahvi- ja muovipakkauksiin sekä tupakantumppeihin, jotka ovat maailman yleisin muoviroska.
Niin tai näin, työllisyydestä ja talouskasvusta ei ole (pitkään) iloa, jos maailmanloppu häämöttää nurkan takana. Kaiken talouspolitiikan pitäisi nyt keskittyä nimenomaan ilmastonmuutoksen ja ympäristöongelmien torjumiseen.
Viite
Naish, John (2009). Riittää jo – Irti maailmasta, jossa kaikkea on ihan liikaa. Suomentanut Heli Naski. Atena.
